"Minä muutan"

”Minä muutan tänään takaisin Nilsiään. Tänään viedään tavarat ja huomenna käydään siivoamassa tämä asunto” Näin ilmoitti äitini kun tulin takaisin kotiin naapurin luota, jossa olin käymässä päiväkahvilla. 

Yksi äitini muistisairauden oire on jatkuva into muuttaa. Tämä muuttaminen alkoi oikeastaan jo vuonna 2008 kun muutimme Nurmeksesta Nilsiään. Sen jälkeen äidin asunnon osoite on vaihtunut niin tiuhaan, etten enää edes muista kaikkia niitä asuntoja joissa hän on asunut. Muuttointo ei suinkaan ole laantunut muistisairauden etenemisen myötä vaan päinvastoin tuntuu, että into vain kasvaa.

Osittain syynä on selvästi tylsistyminen. Kun äidillä on tylsää alkaa yleensä iltapäivisin muuttopuheet. Äidin mielestä Nilsiässä ei olisi tylsää. Mikään järkipuhe ei auta muutto halua laantumaan. Päinvastoin silloin alkaa inttäminen joka ei johda mihinkään.

Äidilläni tylsistyminen johtuu selvästi siitä, että lukemis harrastus on loppunut. Äiti ei lue enää kirjoja. Äitimme oli hyvin ahkera lukija ja nautti paljon dekkareista. Nykyään kirjat pölyyntyvät yöpöydällä ja äiti makaa sängyssä niiden vieressä tuijottaen kattoa ja huokaillen. Yleensä hänet saa virkeämmälle tuulelle kun ohjaan hänet olohuoneeseen television ääreen ja käynnistän Areenasta jonkin mielenkiintoisen sarjan. Toinen keino saada äidin ajatukset pois muuttamisesta on päiväkävelyt, silloin kun ilmat sen sallii ja jos äiti vain viitsii lähteä.

Etualalla meidän Tase ja taustalla äidin rakkain kissa Rexu

Nilsiä on äidille ollut tärkeä aina siitä lähtien kun isäni kanssa sinne muuttivat Kaavilta 70- luvun puolessa välissä. Siellä syntyi kaikki lapset yhtä lukuunottamatta ja siellä äiti eli ruuhkavuotensa. Ero isästä ja yksin jääminen toi varmasti elämään tiettyä yksinäisyyttä ja epävarmuutta joka tosin on helpottanut kun muutimme asumaan kahdestaan. Nilsiässä äitini on elänyt suurimman osan elämästään. Nyt kun muisti on sairastunut on äidillä varmasti kaipuu tuttuun ja turvalliseen. Paikkaan jonka parhaiten muistaa ja jossa on paljon tuttuja.

Mielelläni sallisin äidilleni muuton Nilsiään mutta äiti ei pärjää enää yksin ja mitään mahdollisuutta muuttamiselle ei ole. Muuttaminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista eikä se ratkaisisi mitään. Nilsiässä äiti tylsistyisi vielä enemmän. Nykyään äiti tekee joka päivä bussiretken Kuopioon. Hän lähtee kello 7.40 bussilla ja on takaisin kotona vailla kymmenen. Hän kävelee Kuopiossa torin poikki ja käy kaupassa ostamassa pullaa ja tulee seuraavalla bussilla takaisin kotiin. Tämä ei olisi Nilsiässä mahdollista. Mutta hän ei sitä ymmärrä.

Eri asia on sitten kuinka kauan retket enää yksin onnistuu. Pian minun täytyy lähteä reissuihin mukaan. Viimeistään sen jälkeen kun äiti soittaa ettei tiedä missä hän on. Hänen avaimissa on kyllä Airtag, joten näen missä hän milloinkin viipottaa. Näin kesäisin lomien pyöriessä ihmisiä on vain vähemmän liikenteessä ja paikannus ei ole enää niin tarkka. Elokuussa koulujen alettua paikannus tarkkuus paranee huimasti kun Iphone puhelimia on katukuvassa tieheämmin.

Luulen että äiti kokee myös ajan jotenkin eri tavalla kuin ennen. Huokailun määrä kelloa katsoessa on lisääntynyt.

Tämä kirjoitus on tullut päätökseensä ja äiti istuu olohuoneessa television ääressä katsomassa Areenasta Karjalan kunnailla sarjaa. Muuttopuheet unohtui ja kuulen kun hän kommentoi ohjelman tapahtumia. Tämäkin päivä alkaa olla voiton puolella. Yksi unohduksen päivä jää historiaan