Daniel päiväunilla

En jätä äitiä yksin

Toisinaan minua pelottaa tulevaisuus. Tunnen pienuutta äidin sairauden vuoksi. Tuleva huolestuttaa. Päivittäiset kävelyt helpottavat oloa. Välillä kävellessäni itkeskelen sitä, että äitini, joka oli joskus niin vahva on nykyään niin pieni ja vanha. Äitini, joka on aina pitänyt langat käsissään on kadottanut vyyhden ja minun on täytynyt ottaa arkemme hallintaan. Äitini, joka oli niin vahva on nykyään välillä niin avuttoman oloinen ja haavoittuva. Minun tehtäväni on suojella häntä.

Välillä huomaan olevani niin yksin. Sisarukseni tulevat välillä käymään ja tervehtimään äitiä mutta kukaan heistä ei vielä ole ottanut vastuuta. He käyvät, lähtevät ja sulkevat oven perässään ja unohtavat. Toiset heistä työntää äidin tilanteen syrjään mielestään eivätkä uskalla käsitellä asiaa. Koskaan he eivät kysy minulta sitä kuinka äiti voi? Ehkä he ajattelevat että kun äidin sairautta ei mieti, ei sairautta ole. Minä en voi lähteä ja sulkea ovea perässäni. Minun tehtävä on pitää äidistä huolta. Se on elämässäni annettu osa.

Toisinkin voisi olla.

Äiti saattaisi nykyään elää myös yksin. Minä en ole avioitunut eikä aikomuksenakaan ole avioitua. Olen pysynyt synnyinseudulla vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä tutkimaan maailmaa. Minulla ei ole lapsia huolettavana enkä ole työelämässä. Vuonna 2021 minä pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle ja siksi minulla on aikaa huolehtia äidistä ja viettää aikaa hänen kanssaan. Kun mietin menneitä vuosia olisin saattanut avioitua ja se olisi saattanut viedä minut kauas. Äitini voisi asua kissojensa kanssa ja vain kotipalvelu kävisi katsomassa hänen vointiaan. Silloin olisi niin helppo ulkoistaa äidin hoito yhteiskunnalle ja soittaa vihaisia puheluita kotipalveluun kun kirjoittamaani tehtävälistaa ei ollut hoitaja noudattanut lyhyellä käynnillään. Kun en olisi lähellä jäisi ainoaksi vaihtoehdoksi reagoiminen etänä ja se olisikin vasta stressaavaa. Jättäisin vastuun yhteiskunnalle ja yrittäisin monen sadan kilometrin päästä hoitaa asioita, tuntien jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, etten ole lähempänä auttamassa.

Mutta on niin, että äitini kasvatti minut. Hän uhrasi elämästään leijonan osan siihen, että hän piti meidät turvassa, vaatetti ja ruokki, huolehti ja huolestui. Äiti työnsi elämänsä, unelmansa ja haaveensa sivuun kasvattakseen lapsia jotka hän oli saanut. Hänestä tuli äiti, joka on ehkä tärkein elämässä saatava tehtävä. Kun sitä kaikkea mietii niin minun tehtäväni on auttaa häntä ja huolehtia siitä, että äitini saa arvokkaan ja turvallisen vanhuuden. Minä voin uhrata elämästäni muutaman vuoden siihen, että äiti voi hyvin. Hän huolehti meistä lapsista ja minä huolehdin nyt hänestä.

On minullakin haaveita. Tulevaisuudessa haluaisin matkustaa ympäri maailmaa. Telttailla alppien juurella ja vaeltaa Skotlannin nummilla. Se kaikki on mahdollista edelleen. Kun saan äitini saatettua hautaan lähden matkalle maailmaan. Vaellan vapaana yksin kuin Nuuskamuikkunen ja ehkä tuntien onnea siitä, että täytin velvollisuuteni äitiä kohtaan.

Nytkin olen matkalla. 

Matkalla kohti tuntematonta. Vaellan välillä itkien ja toisinaan nauraen. Tunnen kuitenkin iloa siitä, että saan pitää äidistä huolta. Se on arvokas tehtävä joka kasvattaa, opettaa ja tuo tarkoitusta elämääni tällä hetkellä. Kyllä tulevaisuus pelottaa. Äitini on ollut elämässäni mukana pian 42 vuotta. Hän on ollut osa jokapäiväistä elämää ja se tuntuu varmasti musertavalta kun hän kuolee. Osaanko? Pärjäänkö? Löydänkö uuden suunnan elämälle sitten kun ei ole enää vastuuta äidistä? Haluan uskoa, että kaikki käy hyvin.

Mutta kunnes sen aika koittaa, en jätä äitiä yksin.