Sumuinen kesäkuun lopun aamu

Monella muistisairaalla luonne muuttuu sairauden edetessä. Meidän mammallakin luonne on muuttunut.

Ennen sairastumistaan äiti oli hyvin ottautuva, topakka, puhelias ja aikaansaava. Äiti myös kiukustui herkästi ja oli melko usein pahalla tuulella. Äiti myös muisteli paljon menneisyydessä kokemiaan vääryyksiä. Äiti oli rohkea ja häntä kutsuttiin leijonaemoksi.

Muistisairauden myötä äidistä on tullut rauhallinen, hyväntuulinen ja lempeä. Äiti on ikäänkuin pienentynyt hyvin paljon. Äitimme on nykyään aina hyvällä päällä ja nauru on herkässä. Mikään ei oikein tunnu huolestuttavan äitiä. Äidistä on tullut arempi ja hän vaikuttaa kuitenkin nykyään hyvin onnelliselta. Tosinkin voisi olla ja kenties asiaintila vielä muuttuu.

Monet kertovat että heidän muistisairaansa on pahantuulinen ja agressiivinen. Olen tyytyväinen että äidillä sellaista ei ole vielä ilmennyt.

Minua rauhoittaa paljon kun äiti on hyväntulinen. Luulen, että olisin nykyään paljon stressaantuneempi mikäli äiti ei olisi niin tyytyväisen oloinen elämäänsä. Oikeastaan ainoa asia, joka tuo äidin elämään varjoja, on edellisessä päivityksessäni kertomani koti-ikävä Nilsiään.

Kun iltaisin ryhdymme odottelemaan unta on meillä oma pieni sanallinen tanssimme. Minä menen peiton alle, huokaisen onnellisesti ja totean ”päivän paras hetki” sellaisella autuaalla äänellä. Äiti sanoo siihen ”eikö ookkin?” Sen jälkeen äti vetäytyy makuuhuoneesensa tyytyväisenä että ”taikasanat” on sanottu oikein. Silloin kun en jostain syystä muista rutiinia, äitini tulee kysymään että ”etkö tännään sanokaan taikasanoja?”

Luulen, että äitini hyväntuulisuudelle on syynsä rutiineissa. Me kumpikin olemme rutiiniherkkiä ihmisiä. Rutiinit luo turvallisuuden tunnetta ja rytmiä elämään. Kun rutiinit säilyy mahdollisuuksien mukaan samanlaisina päivästä toiseen, voi äiti paremmin ja hän pysyy orjentoituneena aikaan ja paikkaan paremmin. Tässä tuo pieni iltaisin esittämämme sanallinen tanssi näyttelee tärkeää osaa.

Peseytymiselle on omat päivänsä ja lounas syödään samaan aikaan joka päivä. Äidin bussiretki on osa arkea ja televisiosta tulevat ohjelmat rytmittävät päivää. Näin kesäisin kun Ylellä on monella ohjelmalla menossa kesätäauko on Areena tärkeä osa elämää. Minun ja koirani lenkit tapahtuvat samoihin aikoihin ja varsinkin iltapäivän lenkki on aina kello 16.50. Ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin. Sen jälkeen syömme äidin kanssa jogurtit ja äiti katsoo Ylen viiden sarjaa.

Muistan omasta lapsuudesta sen, että kun jokin asia ahdisti tai pelotti toi äidin asettama päiväjärjestys ihan aitoa turvallisuuden tunnetta. Tapahtui mitä tahansa niin asiat tapahtui samalla tavalla päivästä toiseen. Silloin minä opin rutiineiden tärkeyden ja uskon että ne ovat nykyään äidille samasta syystä hyvin tärkeitä. Ne tuo hänelle turvallisuuden tunnetta. Kun muisti temppuilee ja jotkut asiat selvästi joskus huolestuttavat häntä, tuo rutiinit rauhaaa elämään.

Ensimmäisessä julkaisussani kirjoitin, että olisin halunnut että äiti olisi saanut terveen vanhuuden. Näin ei käynyt ja se surettaa minua. Äidin elämä on ollut rankka. Hän olisi ansainnut onnellisen vanhuuden ilman sairauksia. Joskus kävellessäni koirani kanssa tunnen surua siitä, että minun äitini joka on selvinnyt niin monenlaisesta haasteesta on nyt kohdannut asian, jota hän ei voita. Mutta kun pysähdyn miettimään äitiä nyt, niin onhan äiti onnellinen. Hän ei saanut tervettä vanhuutta mutta hän hymyilee. Äidin nauru saa minut nauramaan ja tunnen aitoa iloa siitä että äidillä on hyvä olla. Ja kun äidillä on hyvä olla niin silloin minäkin voin paremmin. Silloin tiedän, että kyllä tämä tästä lutviutuu.

"Minun äitini on sankarini. Esikuva raittiudesta ja siitä, että mistä tahansa voi selvitä. Ei ehkä aina voittajana, mutta sitäkin vahvempana."