Selkeää viestintää

Reksu

”Minkä ikäinen minä olen?”

Näin äitini kysyi minulta perjantaina miettiliäänä kun olimme lyhyellä kävelyllä. Hän ei esittänyt kysymystä ensimmäistä kertaa. Joskus esitän hänelle vastakysymyksen, että minkä ikäinen hän ajattelee olevansa? Se on jollain tavalla neutraalimpi kysymys kuin jos kysyisin: Minkä ikäinen sinä luulet olevasi? Siinä on sävy ero ja äitini on toisinaan erittäin tarkka käytettyjen sanamuotojen suhteen. Välillä hän vastaa olevansa 72- vuotias ja toisinaan kertoo olevansa 98- vuotias. Mutta yleensä vastaan tuohon kysymykseen suoraan suuremmin kiertelemättä, koska selkeys ja asioiden pitäminen yksinkertaisena on vain parempi tapa toimia muistisairaiden kanssa.

Äiti ei enää paljon ymmärrä sanaleikkejä ja monimutkaisia lauseita. Hän tipahtaa ns. kärryiltä helposti. Hän ei erota oikein sarkasmia ja nokkelaa sanailua eikä löydä sanojen taakse piilotettuja todellisia merkityksiä. Siksi kun hän miettii ikäänsä ja rohkaistuu asiaa minulta kysymään vastaan yleensä ihan suoraan. Eilen tuon kysymyksen jälkeen yritin palauttaa hänen mieleensä vasta juhannuspäivänä vietettyjä syntymäpäiviä. Sen tein toteamalla että ”sinullahan oli juuri synttärit viikko sitten lauantaina ja asunto oli täynnä porukkaa, niin ettei kaikki sopinut edes istumaan” Äiti ei tainnut sitä muistaa vaan oli hetken hiljaa ja sitten hänen ilmeensä kirkastui ja ilmoitti muistavansa juhlat.

Paistoin lauantaina muikkuja. 

Äiti oli sillä välin retkellään Kuopiossa. Reksu kissa kunnostautui varastamaan kaksi muikkua ja saatuani muikut perattua päätin soittaa äidille. Äiti vastasi puhelimeen ja kysyin ensin saiko hän asiansa hoidettua ja tämän jälkeen muutin ääntäni leikillisesti ja sanoin, että ”teen virallisen valituksen kissastasi Reksusta! Se varasti kaksi muikkua!” Äitiä nauratti ja puhelu päättyi. Kun äiti saapui kotiin oli hän hyvin huolissaan siitä, kenelle olen tehnyt virallisen valituksen? Jatkokysymys oli, että ”Mitä se ilmoituksen vastaanottaja sitten sanoi?” Äiti oli huolissaan, että koituuko Reksulle ongelmia tästä minun tekemästä virallisesta valituksesta?

Tuo oli yksi esimerkki siitä kuinka muistisairas äitini ei enää oikein ymmärrä tuollaisia sanallisia leikkejä ja pientä vitsailua. Hän ei ymmärtänyt, että hän oli tämän valituksen vastaanottaja, koska kissa on hänen. Opin tästä sen, että viestinnän on oltava selkeää ja ymmärrettävää ja se täytyy pitää yksinkertaisena.

Mutta ei huumoria pidä unohtaa. Välillä on myös tärkeää haastaa äidin mieltä myös sanallisilla leikeillä. Äiti saa mietittävää ja kokee ilon hetkiä kun ymmärtää sanojen taakse piilotetut merkitykset. Se täytyy pitää vain sellaisena ettei äiti ahdistu tai koe huonommuutta. Tilanne ei saa mennä sellaiseksi että äiti kokee olevansa tyhmä. Äänensävyllä on iso merkitys. Ja jos juttu pitää selittää auki on se tehtävä sellaisella tavalla etten viesti epähuomiossa sellaista merkitystä että pitäisin häntä tyhmänä.

Muistisairaat on erittäin herkkiä seuraamaan ihmisten ilmeitä, äänensävyjä ja joskus he vetävät johtopäätöksiä hyvin pienistä asioista. Kun he helposti kadottavat keskustelun punaisen langan, niin siitä johtuen he tarkkailevat keskustelukaveria. He seuraavat joskus hyvin tarkkaan keskustelukumppania piilottaakseen oman sairautensa. Se on usein tilanne varsinkin sairauden alkuvaiheessa kun muistisairas itse ymmärtää unohtaneensa. Kun sairaus etenee vaikeutuu keskustelun seuraaminen ja muistisairas helposti vetäytyy esimerkiksi perhejuhlien keskusteluista sivummalle. Näin toimii äitini nykyään. Mutta se on oman blogitekstin aihe.