Onko Martti siellä?

Keskiviikko aamu. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja muutama lintu visertää aamulauluaan. Yö meni levollisesti ja nukuimme kumpikin oikein hyvin. Heräsimme viiden maissa ja keitin meille kahvia. Äiti tuli herättyään olohuoneeseen vähän varovaisen oloisena huolestunut ilme kasvoillaan hiukset sekaisin ja sanoi että hän oli miettinyt, uskaltaako hän tulla pois makuuhuoneestaan jos Martti on kovin pahalla päällä? Kysyin häneltä, että kuka tämä Martti on? Äiti kertoi, että hän on hänen isänsä veli. Sanoin hänelle, että Marttia ei ole näkynyt, että olemme kahdestaan kotona. Äiti seisoi takaoven edessä ja katseli ulos kädet selän takana. Siinä seisoessaan hän alkoi itse miettiä asiaa tarkemmin ja totesi sitten että eihän se Martti voi olla edes hengissä kun hän syntyi 1900- luvun alussa. Tuon päätelmänsä jälkeen äiti suoristi selkänsä ja ryhtyi keittämään meille puuroa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun äitini puhuu tuosta mystisestä Martista, jonka nimen kuulin vasta äidin sairastumisen jälkeen ensimmäisen kerran. Siitä on pari kuukautta kun eräs ilta äiti tuli luokseni vähän pelokkaan oloisena ja sanoi, että Marttia ei pidä päästää sisälle, että hän on kuitekin taas humalassa. Tuolloin äiti vannotti etten mene avaamaan ovea jos ovikello soi. Äiti oli silloinkin juuri herännyt ryhdyttyään yöunille. Uni oli katkennut ja äiti ei selvästi ollut ihan selvillä ajasta ja paikasta.

Nyt oli ensimmäinen kerta kun äiti ei ollut ihan tässä maailmassa herättyään aamulla. Aamut on olleet äidillä selvästi selkeämpiä ja parempia mutta tällä viikolla ei ole juuri ollut vuorokauden ajalla vaikutusta. Yhtä sekava on ollut oli kellonaika mikä tahanasa. Toivon, että tuo muistin temppuilu vähän rauhoittuisi ja tulisi jälleen selkeämpi jakso. Nyt on selvästi heikompi vaihe menossa.

Ajattelin, että lähden tänään äidin kanssa Kuopioon kun en ollut oikein varma hänen voinnistaan, mutta ei ollut oikein mahdollisuutta tänään lähteä. Tajusin, että olen varannut lounaaksi ruoan joka tarvii melko pitkän paisto ajan uunissa ja mikäli lähtisin äidin mukaan, olisi meillä lopulta ruoan valmistuttua puoleltapäivin kauhea nälkä ja kiukkuinen mamma.

Koiramme Daniel on jo 13- vuotias. Äidin sairastuminen muistisairauteen tulee päättämään myös Danielin elämän. Jossain vaiheessa täytyy alkaa lähteä äidin mukaan Kuopion reissuille ja aina ei ole mahdollista viedä Danielia naapuriin hoitoon. Daniel ei ole ikinä ollut yksin ja kun on joutunut olemaan yksin on tullut naapureilta valituksia koiran aiheuttamasta metelistä. Äidin mukana täytyy kulkea myös terveydenhoidon yksiköissä. Jos meillä ei olisi nyt koiraa niin sellaista ei voisi myöskään ottaa. Valitettava fakta on että edessä on Danielin lopetus jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Minulla lisääntyy hiljalleen äidin auttaminen ja hoitaminen ja siinä yhteydessä ei voimavarani tule enää riittämään koiran hoitamiseen ja lenkkeilyttämiseen ja sen stressaamiseen milloin Daniel täytyy viedä piikille jo ihan silkan vanhuuden johdosta. Toisaalta minulla on myös omia menojani ja äidin jättäminen kahdestaan Danielin kanssa on alkanut jo jännittämään. Milloin koittaa se päivä, että kun tulen asioiltani, on äiti päästänyt Danielin ulko-ovesta ulkoilemaan? Tai on lähtenyt Danielin kanssa kävelylle? Danielista luopuminen tulee olemaan todella raskas koetus mutta kun siihen valmistuu etukäteen niin iskua voi vähän pehmentää. Jäähän meille kissoja, jotka tuo iloa elämään.

Mutta se päivä ei ole tänään!