Ovelta näkyy vilke.

 Äiti kuikuilee siellä varovaisesti. Sanon hänelle ”kukkuu” ja äiti kysyy varovaisella äänellä: ”Nukutko sinä?” Kerron hänelle että en nuku vaan kuuntelen äänikirjaa johon äiti toteaa ”Aha, selvä” ja pian kuuluu hänen makuuhuoneesta ähinää ja hän kömpii sänkyynsä.

Minua vähän surettaa, että äidillä on edelleen valtava pakkomielle Nilsiään muuttamisesta. Se varjostaa hänen muuten kivoja päiviä. Itsepintainen ajatus ja koti-ikävä on varmasti erittäin ikävä tunne kantaa päivittäin. Jotkut muistisairaat puhuvat lapsuuden kotiin menemisestä ja jotkut lähtevät sinne jopa kävelle kovassa pakkasessa. Äidillä tämä kiusaava ajatus on Nilsiä. Ikäänkuin se ratkaisisi kaikki hänen tylsyyden tunteensa. Taitaa olla niin, että kun muisti on sairastunut, haluaisi äiti niin kovasti maisemiin, jotka on tuttuja ja jotka hän parhaiten muistaa. Mutta on niin, että kun kävimme Nilsiässä jokin aika sitten, selvisi ettei äiti muista paikkakuntaa enää. Entiset tutut polut ja reitit on on unohtunut. Niin on käynyt jo täällä Siilinjärvelläkin. Äiti ei osaa liikkua kuin tiettyjä tuttuja reittejä pitkin. Omalla asuinalueellamme entiset tutut reitit on muttunut tuntemattomiksi ja unohdus on vienyt mukanaan tutut rakennuksetkin. Jos äidin tiputtaisi asuinalueemme toiseen päähän hän luultavasti soittaisi ettei osaa kotiin. Mutta siitä huolimatta Kuopion reissut onnistuu vielä enkä voi niitä estääkään. Äiti on vielä oikeustoimikelpoinen enkä voi estää hänen liikkumistaan, vaikka riskinä on eksyminen ja hämmentyminen, huomatessaan ettei enää osaakaan bussipysäkille

Äidillä on nykyään niin kova kiire odottamaan. Äidistä on tullut lyhytjänteinen ja asioiden pitäisi tapahtua välittömästi. Äiti mene pysäkille puolta tuntia ennen bussin lähtöä ja huokailee siellä kun bussi ei tule. Bussissa matkalla Kuopioon äiti huokailee ja kirjoilee kun bussi ei ole jo perillä ja ”on tämä pitkä matka” Silti joka aamu on päästävä kiireesti odottamaan koska on tylsää.Olen huomannut, että tuo kaipuu Nilsiään, joka yllättäen nosti päätään voimakkaasti on vaikuttanut myös äidin mielialaan. Äiti on nykyään aika usein kireän oloinen ja joinakin päivinä ihan kiukkuinen.

Onkohan tässä käymässä niin, että hyväntuulisesta äidistäni on tulossa pahantuulinen ja kiukkuinen. Sitä olen vähän odotellut, koska niin monesta muistisairaasta tulee jossain vaiheessa sairautta pahapäinen känkkäränkkä jonka kanssa yhteistoiminta vaatii pitkiä hermoja ja kärsivällisyyttä. Toivoisin, että äidin pakkomielle Nilsiään unohtuisi eikä tilanne muuttuisi kovin paljon vaikeammaksi. Sitä odotellessa täytyy vain kestää.