Unohduksen huone

 Selkeää viestintää Reksu ”Minkä ikäinen minä olen?” Näin äitini kysyi minulta perjantaina miettiliäänä kun olimme lyhyellä kävelyllä. Hän ei esittänyt kysymystä ensimmäistä kertaa. Joskus esitän hänelle vastakysymyksen, että minkä ikäinen hän ajattelee olevansa? Se on jollain tavalla neutraalimpi kysymys kuin jos kysyisin: Minkä ikäinen sinä luulet olevasi? Siinä on sävy ero ja äitini on toisinaan erittäin tarkka käytettyjen sanamuotojen suhteen. Välillä hän vastaa olevansa 72- vuotias ja toisinaan kertoo olevansa 98- vuotias. Mutta yleensä vastaan tuohon kysymykseen suoraan suuremmin kiertelemättä, koska selkeys ja asioiden pitäminen yksinkertaisena on vain parempi tapa toimia muistisairaiden kanssa. Äiti ei enää paljon ymmärrä sanaleikkejä ja monimutkaisia lauseita. Hän tipahtaa ns. kärryiltä helposti. Hän ei erota oikein sarkasmia ja nokkelaa sanailua eikä löydä sanojen taakse piilotettuja todellisia merkityksiä. Siksi kun hän miettii ikäänsä ja rohkaistuu asiaa minulta kysym...

  Daniel päiväunilla En jätä äitiä yksin Toisinaan minua pelottaa tulevaisuus. Tunnen pienuutta äidin sairauden vuoksi. Tuleva huolestuttaa. Päivittäiset kävelyt helpottavat oloa. Välillä kävellessäni itkeskelen sitä, että äitini, joka oli joskus niin vahva on nykyään niin pieni ja vanha. Äitini, joka on aina pitänyt langat käsissään on kadottanut vyyhden ja minun on täytynyt ottaa arkemme hallintaan. Äitini, joka oli niin vahva on nykyään välillä niin avuttoman oloinen ja haavoittuva. Minun tehtäväni on suojella häntä. Välillä huomaan olevani niin yksin. Sisarukseni tulevat välillä käymään ja tervehtimään äitiä mutta kukaan heistä ei vielä ole ottanut vastuuta. He käyvät, lähtevät ja sulkevat oven perässään ja unohtavat. Toiset heistä työntää äidin tilanteen syrjään mielestään eivätkä uskalla käsitellä asiaa. Koskaan he eivät kysy minulta sitä kuinka äiti voi? Ehkä he ajattelevat että kun äidin sairautta ei mieti, ei sairautta ole. Minä en voi lähteä ja sulkea ovea perässäni. Min...

Sumuinen kesäkuun lopun aamu M onella muistisairaalla luonne muuttuu sairauden edetessä. Meidän mammallakin luonne on muuttunut. Ennen sairastumistaan äiti oli hyvin ottautuva, topakka, puhelias ja aikaansaava. Äiti myös kiukustui herkästi ja oli melko usein pahalla tuulella. Äiti myös muisteli paljon menneisyydessä kokemiaan vääryyksiä. Äiti oli rohkea ja häntä kutsuttiin leijonaemoksi. Muistisairauden myötä äidistä on tullut rauhallinen, hyväntuulinen ja lempeä. Äiti on ikäänkuin pienentynyt hyvin paljon. Äitimme on nykyään aina hyvällä päällä ja nauru on herkässä. Mikään ei oikein tunnu huolestuttavan äitiä. Äidistä on tullut arempi ja hän vaikuttaa kuitenkin nykyään hyvin onnelliselta. Tosinkin voisi olla ja kenties asiaintila vielä muuttuu . Monet kertovat että heidän muistisairaansa on pahantuulinen ja agressiivinen. Olen tyytyväinen että äidillä sellaista ei ole vielä ilmennyt. M inua rauhoittaa paljon kun äiti on hyväntulinen. Luulen, että olisin nykyään paljon stressaant...

  "Minä muutan" ”Minä muutan tänään takaisin Nilsiään. Tänään viedään tavarat ja huomenna käydään siivoamassa tämä asunto” Näin ilmoitti äitini kun tulin takaisin kotiin naapurin luota, jossa olin käymässä päiväkahvilla.  Yksi äitini muistisairauden oire on jatkuva into muuttaa. Tämä muuttaminen alkoi oikeastaan jo vuonna 2008 kun muutimme Nurmeksesta Nilsiään. Sen jälkeen äidin asunnon osoite on vaihtunut niin tiuhaan, etten enää edes muista kaikkia niitä asuntoja joissa hän on asunut. Muuttointo ei suinkaan ole laantunut muistisairauden etenemisen myötä vaan päinvastoin tuntuu, että into vain kasvaa. Osittain syynä on selvästi tylsistyminen. Kun äidillä on tylsää alkaa yleensä iltapäivisin muuttopuheet. Äidin mielestä Nilsiässä ei olisi tylsää. Mikään järkipuhe ei auta muutto halua laantumaan. Päinvastoin silloin alkaa inttäminen joka ei johda mihinkään. Ä idilläni tylsistyminen johtuu selvästi siitä, että lukemis harrastus on loppunut. Äiti ei lue enää kirjoja. Äitim...

ALKU Olisin niin kovasti halunnut nähdä äidilläni terveen vanhuuden. Toiveeni ei toteutunut. Sen sijaan elämäämme astui muistisairaus, joka muutti elämämme perusteellisesti.  Äitini syntyi vuonna 1946 Karttulassa perheeseen, johon kuului äiti ja isä ja vuoden nuorempi veli. Äitini vanhemmat rakastivat toisiaan kovasti ja äidin lapsuus oli rakkauden täyteinen ja kertomusten pohjalta voisin sanoa, että äitini lapsuus oli onnellinen. Kun äitini kasvoi hän tutustui isääni. Yhteiselämä toi mukanaan alkoholin, joka laski synkän varjonsa vanhempieni elämään. Avioliiton aikana syntyi viisi lasta vuosina 1973, 1974, 1983 ja 1987. Meitä lapsia on elossa kaiken kaikkiaan neljä.  Muistan lapsuudesta alkoholin huuruiset viikonloput ja isän kohdistaman väkivallan äitiin. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi asti ja vanhemmat tekivät pätkätöitä milloin missäkin yrittäen niin saada leipää pöytään. En muista paljon lapsuudestani. Unohdus on päättänyt olla minulle armollinen. Vuonna 2005 äitini raitist...